Milka ja hänen ystävänsä
Olipa kerran kaksi sydänystävää, Mirka ja Milka. Mirka oli suomalainen tyttö ja Milka oli venäläinen mummo. Mirkalla oli venäläinen aviomies ja Milkalla oli rakas suomalainen kirkonkellonsa, sanomakello. Mirkalla ja hänen venäläisellä miehellään oli hieno poika, jolla oli romanttinen ranskalainen nimi Antoine.
Milka soitti kelloaan sydämeenkäyvästi, ja Mirka miehineen kasvatti poikaansa yhtä innokkaasti. Heillä oli aina kamala kiire! Mutta nämä seikat eivät kuitenkaan häirinneet heidän syvää ja hellää ystävyyttään.
Vuodet vierivät… Antoine kasvoi ja Milka vanheni. Hän oli jo niin kauan (jo ennen ystävystymistään Mirkan kanssa) soittanut rakasta suomalaista kelloaan niin hartaan antaumuksellisesti, että oli unohtanut kaiken muun, oman menneisyytensä, omat juurensa ja senkin, miten itse oli päätynyt tänne Suomen maaperälle. Kellonsoittaja, sanalla sanoen! Ei edes Milka, vaan pelkkä kellonsoittaja!
Mirka oli Milkan hyvä ja huolehtivainen suomalainen ystävä, joka rakasti oikeudenmukaisuutta. On totta, että joskus hän suri ja vuodatti pari kyyneltäkin, ihan noin vain, arvoituksellisen ja hellän suomalaisen sydämensä täyteydestä. Hän saattoi kävellä kadulla tai lukea kotona paksua kirjaa, kun tämä sama murhe tulvahti hänen mieleensä ja kyyneleet alkoivat virrata hänen suurista ja ilmeikkäistä taivaansinisistä silmistään. Silloin hänen miehensä tuli antamaan hänelle suukon, ja kyyneleet kuivuivat ja murhe haihtui mielestä.
“Minun täytyy auttaa Milkaa muistamaan menneisyytensä”, Mirka ajatteli kerran, kun hän tahtoi päästä surumielisyydestään ja kaipasi yhtäkkiä oikeudenmukaisuutta. “Täytyy neuvotella perheen kanssa”, hän päätti.
Kun perhe oli illalla kokoontunut syömään, kaikki kolme alkoivat pohtia Mirkan antamaa tehtävää juurta jaksain. Isä ehdotti, että heidän pitäisi mennä Milkan luo ja yrittää saada hänet muistelemaan menneitä, ehkäpä hän muistaisikin jotakin. Antoine-poika puolestaan oli sitä mieltä, että heidän pitäisi kysyä Milkalta, mistä hän oli saanut ison suomalaisen kirkonkellon ja miksi hän pitää siitä niin hyvää huolta.
Seuraavana lauantaina Mirka ja Antoine lähtivät kaksistaan (isä oli vilustunut ja jäi kotiin) ortodoksiseen kirkkoon, jossa Milka yleensä vietti aikaansa kirkonkellonsa luona. Vigilian piti alkaa pikapuoliin, Milka valmistautui soittamaan rakasta kelloaan kutsuakseen kirkkokansaa palvelukseen pieneen ja kodikkaaseen venäläiseen kirkkoon.
Jokin viivytti äitiä ja poikaa, ja he ehtivät kirkolle vasta, kun sanomakello kutsui ihmisiä tasaiseen tahtiin. Kellon syvä ja majesteettinen ääni tunkeutui syvälle sydämeen. “Ai, kuinka hienoa!” Mirka ajatteli, ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Antoine antoi suukon hänen kyynelistä märälle ja suolaiselle poskelleen isänsä tapaan, jolloin Mirkan silmät alkoivat loistaa, ja he saapuivat iloisina Milkan kellotapulille.
Milka soitti silmät kiinni ja laski lyöntejä. Mirka päätti olla häiritsemättä häntä ja jäi katselemaan kelloa. Se oli hyvin vanha, paljon Milkaa vanhempi. Patina peitti sen vanhat pronssikyljet, ja rautaiset kiinnikkeet, joilla kello oli kiinnitetty palkkiin, olivat ajan ruostuttamat. Yhtäkkiä Mirka havaitsi, että kellon alareunassa oli venäjänkielistä, vallankumousta edeltäneeseen tyyliin laadittua tekstiä.
Mirka tönäisi Antoinea vähän, jotta poikakin huomaisi tekstin. He molemmat osasivat venäjää hyvin, ja perheenisäkin puhui suomea aivan ilman aksenttia. Mirka ja Antoine tutkivat kirjoitusta ja lukivat: “Tämä kello on valettu Suomen valimossa ja on jo usean sukupolven ajan siirtynyt vanhan aatelissuvun edustajalta toiselle…” Tekstin lopussa oli vaikeasti lausuttava sukunimi, jonka edessä oli saksalainen “von”. Sitä seurasi pieni vaakuna, jossa oli kruunu ja pelikaani, ja lopussa luki: “kirkossa soitettavaksi”. Mirka ja Antoine tajusivat kaiken, vilkaisivat toisiinsa eivätkä halunneet häiritä Milkaa…
He seisoivat lämpimässä ja rukouksen täyttämässä kirkossa ja kumpikin esitti anomuksensa Herralle. Mirka toivoi kaikesta sydämestään terveyttä ja onnea läheisilleen, Milka mukaan luettuna. Antoine elätteli salaista unelmaa: hän halusi saada koiran ja vaellella sen kanssa merenrannassa. Hänen rakkaat isovanhempansa asuivat siellä lähellä ja hän kävi heidän luonaan aina viikonloppuisin. Heidän kanssaan oli aina mukavaa ja mielenkiintoista.
Rukoukset lämmittivät äidin ja pojan sydäntä, mutta Mirka ei tällä kertaa itkenyt, kun tunteet tulvivat hänen mieleensä, vaan hymyili…
Ja kellonsoittaja Milka, venäläinen mummo, tunsi hänkin ilon valtaavan sisimpänsä. Jotakin lämmintä tulvahti hänen sydämeensä, sillä hän muisti yhtäkkiä hupaisan ja liikuttavan pojan, Mirkan pojan, jolla oli sointuisa ranskalainen nimi Antoine, ja yhtäkkiä Milkan alkoi tehdä mieli olla pojalle avuksi.
Vigiliapalvelus oli päättymässä ja ihmiset lähtivät vähitellen kirkosta. Mutta Milkan uskollisen ystävän, suomalaisen kirkonkellon, juhlavat lyönnit kaikuivat yhä edelleen koko seudulla ja avarana aukeavan Suomenlahden rannalla.
* * *
Milka ei muistellut eikä muistanutkaan menneitä, sillä hän eli kaikesta sydämestään nykyisyydessä. Hänen naapurinaan, tarkemmin sanottuna samassa kirkkopihassa, työskenteli vielä toinenkin vanha kellonsoittaja, jota Milka oli ihaillut aina siitä saakka, kun hän ilmestyi ensi kertaa heidän kirkkoonsa. Yhtenä kylmänä talvipäivänä muutamaa vuotta aiemmin kirkon pihaan tulla tupsahti omalaatuinen harmaapäinen mies, joka jätti aivan ikäiseltään vaikuttavan harmaanvalkean autonsa kirkon aidan taakse
Kävi ilmi, että kaikki Milkaa lukuun ottamatta tiesivät hänen olleen tulossa. Apuun kiiruhtaneet vahvat nuoret miehet nostivat auton tavaratilasta kullanhohtoisia kirkonkelloja pienistä suuriin, yhden toisensa perään ja kantoivat ne kirkon pihaan. Viimeiseksi he kantoivat kellojen telineen, joka oli pakattu mukaan osina, ja joitakin metallikehikkoja.
Pian kirkon pihaan kohosi teline, jonka ympäri kiinnitettiin metallinen kehikko. Kellot kannettiin sinne ja nostettiin paikoilleen.
— Minä olen Innokenti, tuntematon mies esittäytyi ja kumarsi kaikille.
Milkalla oli yksi iso ja vanha kello, joka oli kiinnitetty kirkon katolla olevaan pikkuruiseen torniin, ja sen tähden hänen täytyi kelloa soittaakseen aina kiivetä katolle ja edetä varovasti kohti tornia, jossa hänen rakas sanomakellonsa eleli ja kumahteli. Milka oli monen vuoden ajan soittanut tätä ainoaa kelloaan viikonloppuisin ja juhlapäivinä.
Milka oli haltioissaan uuden soittajan tulosta. Hän suhtautui hyvin kunnioittavasti uusiin kelloihin, jotka soivat hienosti ja tukivat soinnuillaan hänen ikivanhaa sanomakelloaan.
Innokenti oli hyvin hillitty ja harvasanainen, mutta hän ja Milka ymmärsivät heti toisiaan puolesta sanasta ja soittivat kelloja yhdessä. Isojen kellojen äänet sulautuivat yhteen ja niiden soinnista tuli entistäkin mahtavampaa ja juhlavampaa. Innokenti vastasi yksinään koristeellisemmasta pienten kellojen juhlasoitosta.
Milka alkoi pitää päiväkirjaa, johon hän merkitsi kaikki vanhukselta kuulemansa kellonsoiton hienoudet. Vähitellen Milka sai tietoonsa joitakin yksityiskohtia uuden tuttavansa elämästä ja hänestä tuntui tärkeältä omistaa päiväkirjansa tälle lahjakkaalle ihmiselle, todelliselle kellonsoittajalle. Välillä Milkan piti kuitenkin täydentää jotakin omasta mielikuvituksestaan, mutta kokonaisuutena ottaen kellonsoittajan elämäkerta alkoi näyttää täysin totuudenmukaiselta, perustuihan se suurimmaksi osaksi tosiseikkoihin. Milka antoi päiväkirjalleen nimen Muistiinpanoja vanhasta kellonsoittajasta. Hän lisäsi päiväkirjaansa merkintöjä harvakseltaan, mutta hyvin tarkkaan aina sitä mukaa, kun sai tietoonsa uusia seikkoja. Joskus hän kirjoitti muistiin omia havaintojaan Innokentista ja hänen reaktioistaan. Erilaiset tapahtumat löysivät nekin tiensä hänen päiväkirjansa lehdille.
